kun mikään ei riitä

Välillä musta tuntuu, että mulla ei olisi mitään tarkoitusta. Että olisin vain yksi pieni punkki maailmassa, kaikkien riesa. Mä yritän minkä pystyn, mutta silti se ei riitä.  Mitä mun pitäsi tehdä, että voisin olla onnellinen?

Vai onko minun kohtaloni saada jatkuvasti paskaa niskaan?  Matka ikuiseen alamäkeen alkaa, vai onko sieltä mahdollista nousta ylös? Nää on näitä mulle suuria kysymyksiä, joita mietin joka päivä.


Mä yritän olla ajattelmatta näitä asioita. Ajattelen, että mulla on kavereita jotka tukevat mua tälläisillä hetkillä. Yritän ajatella elämän positiivisia puolia. Mä oikeasti yritän, mutta kun se ei riitä. Pitäisikö minun yrittää vielä kovempaa?

Mulla on ollut niin paljon huonoja päiviä, joita en edes haluaisi muistella, mutta silti mietin niitä joka ikinen päivä. Nämä huonot päivät ovat jättäneet ikuisia arpia sydämeen. Kukaan ei voi ymmärtää, miltä musta tuntuu.

On mulla ollut todella paljon hyviäkin päiviä, joita en unohda. En vain voi sille mitään, että minulla on ikävä. "Minulla on ikävä." -lause merkistee mulle hyvin paljon. Ajattelen lausetta joka ikinen päivä ja se saa minut surulliseksi ja onnettomaksi. Se saa kyyneleet vierimään poskiani pitkin.

Mä haluan nauttia mun elämästä, haluan viettää ikimuistoisen 'nuoruuden', haluan muistella vanhana mun elämää, haluan että mulla on hyvä olla täällä, en halua elää pakkopullana. Mun halua/tavotteita ei auta se, että ihmiset puhuvat paskaa, syyttävät kaikesta tai mitään muuta vastaavaa.

Välillä musta tuntuu, että olisin yksin. Eikä vain välillä, vaan aika useinkin. Yritän olla muille iloinen ja piilottaa mun tunteet. Välillä mä siinä onnistunkin, mutta kun taas huomaa todellisuuden -menen rikki.

Onneksi mulla on tällä hetkellä kaksi ihanaa ystävää, joille pystyn puhua ja joiden kanssa mulla on oikeasti kivaa. Niiden seurassa unohtuu murheet ja menneet, katse tulevaisuuteen! Kiitos Ilona ja Jenna ♥