My mate Minnie - Mistä kaikki sai alkunsa, ja miten meidän tarinamme päättyi.

My mate Minnie, tuttujen kesken Minni, on risteytysponitamma vuosimallia 2006. Minni on Tokkolan tallin oma kasvattiponi, ja sen emä on Tokkolasta tuttu poni First of May, Meiju. Minni on todellisuudessaan kokonaan new forest, mutta Meijun isää ei ole rekisteröity tietoihin, niin poni on merkitty sen takia risteytysponiksi. Minni vietti kokonaiset seitsemän vuotta Tokkolan rajojen sisäpuolella, kunnes poni muutti uuteen kotiin 24.6.2013.

Se, minkä takia halusin kirjoittaa teille tämän tekstin, niin Minni oli todella suuri osa elämääni 4.8.2011-7.5.2013 välisenä aikana. Monille blogini lukijoillekin tämä poni on tuttu, kuinka moni muistaa Minnin? Olen kertonut aikaisemminkin, miten meidän tarina sai alkunsa, mutta haluan kertoa kaiken alusta alkaen..

postauksen kuvat menevät sekalaisessa järjestyksessä

Olin juuri saanut tietää, että maailman paras poni myydään pois. Tiesin ponin lähtevän aivan näinä päivinä ja mietin, miten tulen pärjäämään ilman sitä. Tallin omistajalta tuli minulle viestiä, että Minni tarvistisi hoitajaa ja että haluaisinko minä hoitaa sitä, kun muuten olisin jäänyt vähän tyhjän päälle. Vastasin tietenkin, että kyllä. En nimittäin halunnut, että olisin jäänyt ilman kunnon hoitoponia, kun ei minulle olisi jäänyt kuin Munkki. Yhtään miettimättä minusta tuli silloin viisivuotiaan pikku kakaraponin, Minnin, hoitaja.

En ollut kiinnittänyt Minniin mitään huomiota, muuta kuin että vähän villi se sattui välillä olemaan. Tai no, en minä villistä tiedä, mutta minun mielestä se oli silloin villi ja pellottava. Ensimmäinen puoli vuotta menikin siitä, että jos sitä joskus jotain tekisi niin olisi ihan ok. Ensimmäinen puoli vuotta meni siinä, että yritin nousta kuopasta pois, kun sinne satuin putoamaan Hemmon lähdettyä. Joulukuussa 2011 mukaan kuvioihin tuli vähän kauempaata tallilta ylikorkea shettistamma, joka vei paljon aikaa. Niimpä senkin takia Minnin hoitaminen oli alkuakoina vähän niin ja näin. Näihin aikoihin Minni teki ratsastustuntejakin, mikä myös vähensi innostusta poniin..

Kesällä 2012 Minnin käyttö tunneilta alkoi vähentymään. Todella harva halusi mennä sillä, sillä ponilla oli hieman ylimääräistä energiaa ja se saattoi pukitella. Yhtäkkiä minä olinkin siellä selässä yhä useammin ja useammin. Kesä meni nopeasti ja menin todella paljon ilman satulaa. Tuntui, että satulan kanssa ei mikään onnistunut ja usein, jos aloitin tunnin satulan ja suitsien kanssa niin loppupeleissä Minnillä oli enää riimut ohjilla. Riimujen kanssa Minni oli hieman vaikeasti hallittavissa ja se vei minua kuin märkää rukkasta kentällä useaan kertaan.. Tämäkin kesä oli vielä sellainen, että en niinkään hoitanut Minniä, kunhan sitä liikuttelin tarvittaessa.

Tuli syksy ja pian olikin ensilumet maassa. Jatkettiin Minnin kanssa normaalisti ja pikkuhiljalleen aloin kiintymään poniin vähän enemmän. Oli päiviä, jolloin Minni yllätti ja oli kiva, mutta sitten taas päiviä, jolloin ei sujunut ihan niin hyvin.. Sain kokea Minnin kanssa niitä onnistumisia, mutta valitettavasti koin myös niitä todella huonoja päiviä ja joskus jouduin jopa pelkäämään.. Kaikesta huolimatta minä vain jatkoin ja jatkoin.. Järki sanoi, että minun pitäisi lopettaa, mutta jotenkin vain silti jatkoin eteenpäin.

Talvella 2013 Minni oli pudonnut tuntikäytöstä kokonaan pois ja se oli kokonaan minun hoidettavanani. Minulle tuli ylläpitoponi, joten parin kuukauden aikana Minnin hoitaminen oli vain satunnaista ja liikuttaminenkin pääasiassa juoksuttamista. Minni alkoi keräämään hirveästi energiaa. Ylläpitoponin lähdettyä pois maaliskuussa, palasin takaisin Minnin pariin. Minnin satulasta oli tullut epäsopiva selkään, joten seuraavat kuukaudet menikin ilman satulaa mentäessä. Menimme pääasiassa kentällä tai pellolla, sillä maastoon minulla ei ollut hirveästi intoa ilman satulaa. Kentällä pääasiassa vaan pyörittelin ponia kumpaakin suuntaan ja yritin saada sitä rennommaksi, Minni oli todella jäykkä ja jännittynyt melkein aina, kun sillä ratsastin. Pari kertaa talven aikana pääsimme myös hyppäämään Minnin kanssa. Siitä me molemmat tykkäsimme ja meillä oli kivaa. Teimme kentällä myös maastakäsin harjotteluja, jotka sujuivat vähän vaihtelevalla menestyksellä.

Lumet alkoivat sulamaan eikä kentällä päässyt enää ratsastamaan. Maastoilukausi alkoi, mutta maastotkin olivat huonossa kunnossa, niin ainoa paikka ratsastukseen oli mennä läheisellä hiekkatiellä edestakaisin. Satulaa ei ollut vieläkään käytössä, joten matka jatkui ilman satulaa.. Hiekkatiellä Minnin kanssa ilman satulaa, ei ollut kaikista paras ratkaisu. Minni lähti aina kotiin päin mentäessä vähän turhan kovaa vauhtia ja tekemistä riitti, että sain sen hidastettua.. Mutta ajan myöten siellä koko ajan vain enemmän ja enemmän mentäessä poni alkoi kuuntelemaan ja sain itse säädeltyä vauhtia. Välillä annoin sen mennä pätkiä niin kovaa kuin se halusi, mutta tiesin aina voivani pysäyttää sen.

Lopulta saatiin ponille satula selkään ja kentällekin pääsi jatkamaan treenejä. Alkuun meillä meni tosi hyvin kentällä ja ajattelinkin pienen maastoilukauden tehneen hyvää ponille. Meillä meni hyvin ja luottamusta alkoi näkyä molemmin puolin. Kuitenkin taas kaikki romahti.. Minni alkoi ratsastaessa jumittelemaan paikoillaan, jos sitä yritti pyytää eteenpäin se vain pukitteli. Aluksi se oli pelkästään pukittelua, mutta sitten tulivat myös pystyyn hyppimiset mukaan. Muutamia kertoja me vain seisottiin kentän jossakin nurkassa parhaillaan kymmeniä minuutteja. En jaksanut enää tapella sen kanssa, monta kertaa minä vain itkin siellä selässä, kun ei mikään onnistunut. Ajattelin, että ehkä minä vain annan sille epäselviä apuja tai liian kovia apuja, mutta kun kokeilin pyytää sitä ihan kevyesti käyntiin, niin sama jatkui. En tiennyt mitä tekisin..

Minni alkoi aristamaan selkää todella paljon, jos sitä paineli ristiselän päältä. Olin sataprosenttisen varma, että Minnillä on selkä kipeä, sillä Minnin takapäänkin liike oli hyvin töksähtelevää. Meno jatkui samaa rataa pitkän aikaa, mutta kun eläinlääkäri kävi sitä katsomassa, niin Minni ei näyttänyt merkkiäkään kipäestä selästä. Turhauduin täysin.. Jatkoin vain entiseen tapaan miettien, että mikä ponilla olisi. Juoksutin Minniä paljon, käytiin useasti maastossa kävelemässä ja tehtiin kentällä hommia. Luottamus tässä vaiheessa oli Minniin suuri, minusta tuntui että Minnikin luotti minuun. Se katsoi minua lempeillä silmillään aivan kuin se olisi kysynyt minulta 'mikä hätänä'.

Lopulta sain kuulla, että Minnikin lähtee myyntiin. Lupasin hypätä Minnillä, että siitä saataisiin hyppymateriaalia, jos joku haluaisi nähdä, miten poni hyppää. Se oli toiseksi viimeinen kerta Minnin selässä. Minni hyppäsi hyvin, mutta kaikki muu siinä välissä oli täysin katastrofia. Se pukitteli, se jumitti, se oli tosi laiska. Mutta esteet se hyppäsi hyvin ja innoissaan. Minulla oli tunnin jälkeen hieman ristiriitaiset fiilikset, mutta ainankin saatiin kuvia ja pari videota otettua.

Seuraavana päivänä lähdin Minnillä palauttelevalle maastolenkille ilman satulaa. Ajattelin, että mennään ihan rennosti, kun eilen hypättiin ja kun ei poni ihan parhaimmillaan ollut. Alkumatka sujui tosi hyvin ja rennosti, mutta sitten kun minä käänsin Minnin kotiin päin.. En kerennyt suuta avaamaan, kun Minni lähti käsistä, laukkasi kaukki mutkat ja mäet ilman mitään kontrollia. Mä yritin kaikkeni, mutta en vain saanut sitä pysäytettyä. Laukattiin melkein 2km ja lopulta Minni pysähtyi melkein itsestään, vain parisataa metriä ennen asfalttitietä.. Heti ponin pysähdyttyä, se alkoi keulimaan, mutta lopetti melkein heti ja se vain jäi seisomaan paikoilleen. En tiedä mikä siihen oikein silloin tuli tai miksi se niin teki.. Lähdettiin takaisin tallille kävellen kyyneleet silmissä.

Tämän tapauksen jälkeen mietin viikon verran, mitä minä teen.. Lopulta päädyin ratkaisuun, että aion luovuttaa, en enää menisi Minnin selkään. Viikon jälkeen kävin hakemassa Minnin sisälle, sen ilme oli hyvin hämmästynyt, mutta iloinen. Menimme kentälle, päästin ponin vapaaksi. Minni oli todella haluton juoksemaan. Yleensä se ravaili ja laukkaili korvat tötteröllä pitkin kenttää, mutta nyt se näytti enemmänkin siltä, että sitä ei voisi vähempää kiinnostaa mun seura tai juokseminen. Yritin tehdä ponin kanssa meille aiemmin tuttuja maastakäsin tehtäviä, mutta ei niistä mitään tullut. Minni tuli vähän matkaa luokseni, laittoi korvat luimuun ja lähti pois. Minni näytti vihaiselta. Ihan kuin se olisi ollut suuttunut minulle. Meidän tie oli tullut päätökseen. Luovutin taas jälleen kerran ja vein Minnin takaisin tarhaan haikein mielin..

Laitoin tallin omistajalle viestiä päätöksestäni ja se oli siinä.. 7.5.2013 meidän tarinamme päättyi. Tarina ei päättynyt todellakaan niinkuin elokuvissa vaan päinvastoin. Olin menettänyt Minnin luottamuksen ja kaikki tuntui menevän koko ajan alaspäin. Seuraavien päivien aikana Minnillä ei tehnyt kukaan mitään ja se vain seisoi tarhassa. Lopulta Minnin ratsuttanut ihminen tuli sitä ratsastamaan pari kertaa satunnaisesti ja se kyllä sai poniin liikettä niinkuin aina ennenkin.. Tässä vaiheessa minulle tuli taas turhautumisen tunne ja ajattelin olevani täys nolla, ja ehkä minä olinkin..

Eräänä päivänä, kun olin Kouvolassa kaverilla, Ilona laittoi minulle viestiä. Joku tyttö oli tullut kommentoimaan yhteen Minni-kuvaan, että tämä olisi hänen poninsa kohta. Tässä kohtaa järkytysasteeni oli yli 100% ja en vain osannut sisäistää päähäni sitä, että joku olisi ostamassa ponia. Lopulta rohkaistuin ja aloin juttelemaan tälle henkilölle, joka oli kuvaa kommentoinut ja kävi ilmi, että he tulisivat ponia katsomaan 24.6.2013, ja mikäli poni on hyvä, he ottavat sen heti mukaan. Kyseinen päivä tuli ja menin tallille hyvissä ajoin. Kävin hakemassa Minnin sisälle, harjasin sen ja syöttelin sitä pihalla. Kerroin sille, että se oikeasti on minulle tärkeä ja että katuisin päätöstäni siitä, kun luovutin. Ostajaehdokkaat tulivat, koeratsastivat, juttelivat ja tekivät päätöksen. Minni oli myyty. Autoin heitä parhaani mukaan ja yritin olla positiivinen koko ajan. Lopulta enää näin ponin korvat kopista, kun auto lähti tallin pihasta pois, koppi perässä ja poni kyydissä.

Minnin lähdöstä on nyt kulunut kohta puoli vuotta. Tuntuu, kuin se päivä olisi ollut eilen. Mietin yhä päivittäin Minniä ja sitä, että entä jos olisin tehnyt toisin. Entä jos en olisi luovuttanut? Onnekseni kuitenkin olen tutustunut ponin uuteen omistajaan, joka kertoo minulle kuulumisiaan ja joiden kehitystä olen päässyt seuraamaan kuvien ja videoiden kera. Pääsen myös katsomaan ponia aina kun vain mahdollista!

Minni on sellainen poni mitä ei voi sanoin selittää. Se poni osaa olla niin kakara, pelle ja idiootti samaan aikaan. Mutta silti se on samaan aikaan hellyyttävä, utelias, huomiota haluava pikkuinen prinsessaponi, jonka lempeän katseen nähtyään ei voi kuin hymyillä. Minni on ollut todella opettavainen poni minulle, enkä ikinä tule unohtamaan niitä hyviä hetkiä jotka koimme yhdessä. Minni, sinä olet salaisuuksien kammio ja olet oikea aarre ♥

Itse asiassa, olen menossa ponia katsomaan nyt joulukuussa :')! Mutta siitä lisää sitten myöhemmin!